L’apprentissage poétique

Résumé Fr En Fi

Dans cet article, nous analysons, à partir de l’étude des processus d’écriture, les manières qu’a le poète finnois Otto Manninen (1872-1950) de réécrire les rekilaulu. C’est dans le contexte d’un intérêt plus général pour les rekilaulu dans les années 1890 que Manninen a modifié ces nouvelles chansons populaires rimées. Nous étudions des documents d’archives de la Société de littérature finnoise, à savoir des transcriptions de rekilaulu et des brouillons de Manninen, ainsi que deux de ses poèmes publiés. Nous suivons la méthodologie de la critique génétique. L’article ouvre les processus de transformation de traditions orales en littérature écrite. L’analyse montre que Manninen a dans une large mesure suivi la variation habituelle de la tradition orale, où la partie introductive est fixe, et la partie argumentative du couplet, variable. Manninen a harmonisé les vers et couplets irréguliers des chansons et construit souvent un modèle où le premier vers de l’argument, le plus important quant au fond du couplet, contient le plus grand nombre de syllabes. De plus, les modifications de Manninen reflètent souvent mieux les valeurs esthétiques du monde littéraire de l’époque.

The article studies, with analysis of the writing process, how Finnish poet Otto Manninen (1872–1950) rewrote Finnish rhymed folk songs (rekilaulut). As part of a wider interest in rekilaulut in the 1890s, Manninen altered folk song lyrics when forming his own poetry. Materials analysed comprises of archival materials from the archives of the Finnish Literature Society, transcriptions of folk songs, Manninen’s poem drafts and two of his published poems. The article uses the methodology of genetic criticism.The article reveals how Manninen created literature by rewriting oral folklore. The analysis shows that Manninen’s variation technique resembled the variation technique of the singers. The introductory part remained intact, and the variation fell upon the argumentative part. Manninen also standardised the number of syllables per verse and stanza, which varied a lot in folk songs. He preferred a model in which the first verse of the argumentative part, which was important for the whole stanza, had the most syllables. Additionally, Manninen altered folk songs in such a way that the new texts were more suitable to the aesthetic values of literature.

Tiivistelmä: Artikkelissa tutkitaan, kirjoitusprosessien analyysin avulla, suomalaisen runoilija Otto Mannisen (1872–1950) tapoja uudelleenkirjoittaa rekilauluja. Manninen muokkasi uudemmista riimillisistä kansanlauluista runoja osana 1890-luvun laajempaa kiinnostusta rekilaulujen kohtaan. Tutkimusaineistona ovat Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistossa säilyneet arkistoaineistot, rekilaulujen transkriptiot ja Mannisen runoluonnokset, sekä kaksi jul-kaistua runoa. Artikkelissa hyödynnetään geneettisen kritiikin metodologiaa.Artikkeli avaa niitä prosesseja, joissa Manninen muokkasi suullisesta perinteestä kirjallisuutta. Analyysi osoittaa, että Manninen noudatti pitkälti suullisen kulttuurin varioinnin tapaa, jossa johdanto-osuus on pitkälti invariantti ja variaatio kohdistuu säkeistön argumenttiosaan. Manninen muokkasi kansanlaulujen vaihtelevista säkeistä ja säkeistöistä tavuluvultaan säännönmukaisempia, ja pyrki usein malliin, jossa argumenttiosan ensimmäisessä, sanottavan kannalta tärkeässä säkeessä on eniten tavuja. Lisäksi Manninen muunteli kansanlauluja sillä tavoin, että uudet tekstit kuvastivat paremmin kirjallisen maailman esteettisiä arvoja.